Eilen oli kaunis kesäkuun sunnuntai ja perhejuhlat. Olen yrittänyt välttää sanaa sukujuhlat vaikka siitähän siinä viimekädessä on kysymys. Ahonala-Ahllöfit. Ensin oli kuitenkin Ahllöf, jonka nimen suomensi isoisämme Martti Ahllöf-Ahonala, joka menehtyi keuhkokuumeeseen, kun hänet saatiin palautettua jo kolmannen kerran Pietarin vankilasta 1939, hieman ennen sodan alkamista.

Inhoan pönötystä ja siksi puhun mieluummin perheestä. Minun perheeseeni kuuluvat myös exät, uudet, nykyiset ja tulevat. Nimi ei ole ratkaisevassa roolissa vaan tunne siitä, että haluaa kuulua johonkin joukkoon. Sukulaisuudessa on kieltämättä jotain maagista. Me Ahonalat olemme lähes kaikki introverttejä. Emme välttele toisiamme tietoisesti ja olemme jäleennäkemisestä aidon iloisia mutta näemme toisiamme yleensä vain sairaalassa tai hautajaisissa. Siksi oli niin mukava tavata uusia ja upeita poikaystäviä ja tyttöystäviä.

Olen aikaisemmin pitänyt puheita juhlissa ja saanut kritiikkiä lähinnä pojiltani. Fokukseni on ollut erilainen kuin mihin on totuttu tai mitä on odotettu. Tunnistan itseni sitä, että haraan vastaan ja teen sen usein intuitiivisesti. Eilen jätin puheen pitämättä. Olisin sanonut, että "hyvä me" ja kertonut terveisiä, niiltä, jotka eivät päässeet tilaisuuteen. En kuitenkaan tehnyt niin. Miksi?

Yksi tapa helpottaa omaa ajatelua ja ymmärtämistä on päätyä maalailemaan isolla pensselillä ja niputtamaan asioita ja ihmisiä. Demokratiassa tällaista mietiskelyä tukevat yliopistolliset tutkimukset, poliittiset mielipidemittaukset ja kunnan ja valtion järjestämät hyvinvointipalvelut, joiden on organisoitava meidät eli laitettava oikeisiin lokeroihin.  Digitaalinen media kysyy mielipidettämme joka päivä. Olemme köyhiä tai keskiluokkaa, demareita tai vihreitä, ortodokseja tai luterilaisia, menestyjiä tai luusereita, puolesta tai vastaan. Ongelmia syntyy jos ajattelutyö jää kesken ja tyydymme näkemään ihmisen vain jonkun ryhmän jäsenenä. Seuraava askel on, että kaikki harmaan sävyt katoavat ja on vain valkoista ja mustaa. Siitä on tullut tämän hetken populismin ja nationalismin merkittävin työkalu.

Eilen perhejuhlissa ei ollut mitään syytä pitää puhetta koska puhe kumpusi jokaisen suusta luonnollisella tavalla. Mitään tärkeää ei jäänyt sanomatta. Juhlissamme ei ollut myöskään työnjohtajaa. Se oli kuin elämää muurahaispesässä. Kaikki tiesivät heti mitä pitää tehdä ja kaikki tuli valmiiksi. Nautimme tarjoiluista, kreikkalaisesta tanssista ja toistemme seurasta. Spontaanisuus, hymyt, kehonkieli ja halaamiset todistivat, että olimme järjestäneet onnistuneet juhlat. Tämänkään jälkeen kaikki eivät muista kuka oli kenenkin lapsi tai serkku. Sillä ei ole merkitystä koska se on positiivista dementiaa.

Meillä kaikilla on omat tarinamme, jotka poikkevat toisten tarinoista. Me olemme persoonia ja yksilöitä. Meillä jokaisella on lupa omaan elämään ja omiin päätöksiin. Jos kunnioittaa toista ihmistä niin osaa myös antaa hänelle tilaa toimia ja hengittää. Kukaan meistä ei ole voinut päättää omasta nimestään mutta jokaisella on lupa tehdä valintoja omassa elämässään. Sen lisäksi meidän jokaisen tehtävänä on huolehtia läheisistään koska elämän lahjaan on sisäänrakennettuna velvollisuus kantaa vastuuta. Tuo sana puuttuu lähes kokonaan median sivuilta koska sitä näkee käytettävän harvoin päättäjien juhlapuheissa, teoista puhumattakaan. Pakintalon pihalla oli eilen mukavaa pöhinää.

Nautitaan kesästä ja elämästä. 

teeroj