Poikani perhe muutti ulkomaille ja minusta tuli 5 vuotiaan dalmatialaisneiti Maisan hoitaja.

Hyvissä ajoin keväällä, miniäni ilmoitti minut koirakouluun. Tilaisuus, josta ei voinut kieltäytyä. Koirakoulu antoi enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

Hyvin nopeasti paljastui, että Maisa oli salannut minulta paljon asioita, joita se osasi. Sen sijaan minun asenteissani ja taidoissani oli vakavia puutteita. Kuten esimerkiksi, että koiralle ei tarvitse huutaa. Se tottelee paremmin, jos saman asian esittää turvallisen rauhallisesti ja oman arvokkuutensa säilyttäen. Kommunikointia edistää myös palkinto oikein suoritetusta tehtävästä tai siitä, että hännänheiluttaja ei syö hanhenkakkapalleroita.

Koira on jalostettu vuosituhansien aikana miellyttämään lähellään olevia ihmisiä. Sen lisäksi ne ovat addiktoituneet ruokaan; erityisesti ihmisen ruokaan. Koulutuksen punainen lanka oli, että tarjoamalla oikeaan aikaan koiralle nameja, sen sai tekemään ihan mitä tahansa. Eli positiivinen elämänasenne.

Kouluttajan toteamus, että Ei ei ole yhdenkään koiran nimi, sai minut ensin nauramaan jutulle ja sitten vaipumaan syvemmälle tuoliini muistaessani miten olin aikanaan käyttäytynyt perheemme partacollien Ruffen kanssa. Olin rankaissut aina iloista koiraamme liian myöhään, huutanut sille ja – häpeän, häpeän – käyttänyt remmiä. Miten ihminen voikaan olla tyhmä?

Nyt on siis nöyrtymisen ja uudelleenkoulutuksen aika. Lenkkipoluilla huudan vain kun panikoin, namipussi on aina mukana ja annan Maisan toteuttaa mahdollisuuksien mukaan (lue: kaupunkiolosuhteet) omia koiran vaistojaan nuuhkimalla, syöksymällä oravien ja fasaanien perään sekä noutamalla keppiä vedestä ja pelaamalla sen kanssa pallopelejä. Retket maaseudun metsäpoluilla – ilman remmiä ja valjaita - ovat yhdessäolon juhlaa.

Suosittelen koirakoulua lämpimästi kaikille, jotka aikovat hankkia itselleen lapsia tai kotieläimiä.

Video Maisasta